Siitepölyn aikaan hurmaavaan

On tämä elämä yhtä operettia. Tai useampaakin.
Se ei näytä vielä riittävän, että silmät ovat punaiset kuin särjellä, ääni on kuin Jaakopin ääni ja korvat ovat tukossa, niin että välillä kuulee, välillä ei. Jepjep, vielä on mainitsematta nenä.

Näin se menee:
Aamulla herätessäni kaiken muun oireiston lisäksi tunnustelen: mikä minulla on naamassa, tuossa ihan keskellä, poskien välissä? Parkaisten haparoin peilin luo valmistautuneena pahimpaan. Ou jeah, siinähän se on, kolminkertaiseksi turvonneena, keskellä naamaa, poskien välissä: nenä! Sanomattakin on selvää, että parin tunnin päästä on tapaaminen, neuvottelu, ihmisten ilmoilla. Näin se menee, aina.

Arvaatte varmaan, ettei kukaan ole kuullutkaan mokomasta oireesta, ettei sitä voi millään tavalla hoitaa - miten voisikaan? - ja että kärsä turpoaa vielä entisestään. Ihanaa, Leijonat, ihanaa. Puolitoista tuntia tapaamiseen.

Allergialääkkeitä on, joten niitä ja lasillinen vettä - ja sitten odottamaan. Kolvi ei turpoa enää enempää, ehkä tilanne on vielä pelastettavissa. "Ooh, happea", mutisen ja avaan oven ja menen parvekkeelle. Voi voi. Te jo arvasittekin tämän.
Vastaani tulvii siitepölykyllästeinen ilma ja kaksi hirveän isoa kimalaista. En minä kimalaisia pelkää, mutta atsii! näitä pienhiukkasia...

Tunti tapaamiseen. On vain uskonvaraisesti valmistauduttava ja lähdettävä liikkeelle. Ulkomuotoni on kuin merirosvolla, kärsä vielä kaksinkertainen luonnolliseen kokoonsa nähden. Hip hurraa, kauneus on katsojan silmässä.

Puoli tuntia tapaamiseen. Pysäköin auton, kävelen muutaman metrin ja pääsen sisälle raikkaaseen, ilmastoituun eteisaulaan. Kuulen, että tapaamani henkilö vähän myöhästyy ja istun odottamaan. Jokainen minuutti on kuin lahja turvotuksen vaivaamalle kuonolleni.
Pian minut ohjataan sisään. Pöydän takaa nousee möreällä äänellä kähisevä ihmisparka, jonka silmät ovat kai punaiset, mikäli niistä mitään erottaa, kun ne ovat lähes muurautuneet umpeen.

Aloitamme keskustelun vertailemalla allergialääkkeitä ja niiden tehottomuutta. Yhteinen vihollinen yhdistää! Puhumme kyllä ns. asiaakin, ja tunnin kuluttua minun nenäni on lähes normaalin kokoinen ja tuon toisen silmätkin alkavat jo erottua turvonneiden luomien raoista.

Kyllä kevät kaunista aikaa on, on se. Mutta jos saisi vielä sadekuuron kerran tunnissa, näkisi sen kauneuden paremmin. :-)
.
.
.

Aurinkomme ylösnousi

Vielä on pääsiäistä jäljellä!

Vielä tämäkin päivä juhlitaan sitä, että Kristus nousi kuolleista. Hän voitti kuoleman ja lahjoitti meille elämän. Taivaan portti on avattu meille, eikä sitä voi kukaan enää sulkea. Saamme puhutella Taivaallista Majesteettia niin kuin isää, koska hän on nyt meidän isämme, Kristuksen Jeesuksen sovitustyön takia.
Ja sitä voisikin sitten pohtia loppuikänsä, mitä kaikkea se sisältää. Tai oikeammin: sitä saa ja kannattaa tutkia loppuikänsä :-D Siitä löytyy juhlan aihetta joka päivälle.

Pitkänäperjantaina aamupäivällä ajoin puutarhalle ostamaan onnittelukukkia. Oli sisareni syntymäpäivä, ja sinne en halunnut viedä "eilisiä" kukkia. Samalla kuitenkin olin vähän pahoillani siitä, että oli matkalla ostoksille sinä päivänä, jolloin muistellaan Herran kärsimystä ja kuolemaa. Syntymäpäiväjuhlat ovat eri asia, mutta kauppareissut...

Äkkiä siinä ajaessani minulle valkeni jotakin, aivan kuin se olisi juuri sillä hetkellä keksitty: mieletöntä, saan olla täytetyn työn varassa! Jeesus täytti lain vaatimukset minun puolestani, olen vapaa! Sitä se armo on tänä päivänä, tajusin. En olisi voinut käsittää sitä niin havainnollisesti, jos en olisi ollut juuri siinä Tuusulantiellä talla pohjassa paahtamassa kohti puutarhaa. Ylistys, ylistys, ylistys, ajattelin ja taisin sanoakin. ;-)

Vielä tänäänkin vietän juhlaa, ennen kaikkea sisimmässäni. Työt olen tietysti korjannut pois jo kiirastorstaina, mutta vielä tänäänkin annan lahjaksi saamani vapauden vallata tilaa mielessäni. Armo on annettu voimakseni. Ilokseni ja voimakseni, että jaksaisin.
.
.
.