En ole ikinä riehaantunut siitä vanhasta laulusta, jossa kiitetään myös ohdakkeista, kun ne haavoitti(vat) niin ihanasti. Minulle se veisu on aina ollut hurskastelun riemuvoitto uskottavuudesta, uskostakin. Ja rehellisyydestä. Siinä ihminen kuvittelee huijaavansa pikku Jumalaa nerokkaasti imartelemalla.
Se asettuu samaan kastiin kuin "päivääkään en antaisi pois". Sehän ei tarkoita elämän lyhentämistä vaan ihanaa masokismia, hurskasta kurjuutta. Minä antaisin pois muutaman päivän ja vaihtaisin parempiin. Ja jotkin haluaisin taas muistaa aktiivisesti, tunnetilaa myöten. Vanhaksi asti. *wirn*
.
