Ihana alkukantainen vaisto

Kun nainen huomaa hetkensä koittaneen, sen huomaavat toisetkin. Kun taivas on puolipilvinen tai lähes pilvetön, lämpötila ja ilman kosteus ovat paikallaan, ja tuuli henkäilee juuri sopivasti - silloin nainen riuhtaisee kaikki liinavaatteet kaapista ja alkaa projektin. On tarkoituksena pestä ja mankeloida koko kaapin sisältö.

Työ ei ole naiselle lainkaan vastenmielinen. Hän näkee jo silmissään hohtavina kohoavat  pinot lakanoita, pyyhkeitä ja muita kapineita. Hän voi melkein haistaa sen raikkaan tuoksun, joka kaapista tulvahtaa ovea avattaessa. Asiaa tuntemattoman mielestä hän pöllyttää pelottavasti vaatekasoja ja käyttäytyy kuin naaraskarhu pesää pehmustaessaan. Juuri niin. Se se on, vaisto. Ihana alkukantainen vaisto.

Jokunen vuosi sitten oli muotia asettua oikean elämän yläpuolelle analysoimaan. Muistatteko? Ylempi ihminen ei osallistunut alkukantaisiin puuhiin, vaan naurahteli kolkosti viinilasinsa ääressä toisten samanlaisten kanssa ja analysoi alemmiksi katsomiensa toimintaa. Meistä, jotka osaamme elää, se vaikutti jo silloin naurettavalta, ja nyt vielä naurettavammalta. Kuka näiden ihmisten elämän eli? Ei kukaan. 

Elämänmakuinen nainen sen sijaan antaa koneiden jauhaa. Sillä aikaa hän turauttaa pannullisen tuoretta kahvia ja silmäilee päivän lehden. Samalla hänen ajatuksensa jauhavat joitakin projektiin liittyviä yksityiskohtia, kuten millä tuoksulla puhtaan kaapin tänä vuonna raikastaisi. Tai kannattaisiko poppanakuteiksi kelpaavat liinavaatteet leikata nyt vai myöhemmin. Kun projekti päättyy, hän on tyytyväinen ja altis.


.