Tupakkarulla

Tuu tuu tupakkarulla on kansainvälistä valuuttaa. Hyräilin sitä Chicagon lentokentän uuvuttavan pitkässä jonossa valloittavalle parivuotiaalle, jonka vanhempien puhuma kieli jäi minulta hämärän peittoon. Hyvin tepsi tupakkarulla, ja myös meidän äitien kommunikaatio toimi hyvin kielimuurin yli. Samanlaista naisheimon yhteyttä olen kokenut muuallakin. Meidät on nähkääs luotu naisiksi ja sitten jotkut toiset miehiksi.

Eilisiltana osallistuin työssään menehtyneiden palomiesten ja -naisten muistotilaisuuteen. Pimeää puistoa ympäröivät paloautot vilkut päällä, ja tikasautojen tikkaiden väliin pingotettu valtava tähtilippu liehui vaikuttavasti. Pilvenrepaleiden välistä kumotti melkein täysi kuu. Kaikkein muistettavien nimet luettiin, reverend ja joku palomiesten edustaja pitivät puheen, ja viimeisen työvuoron päättymisen merkiksi kilautettiin kaunisäänistä kelloa.
Näitä en muista nähneeni Suomessa. Ajatellaankohan meillä edelleen, että työn sankarin pitääkin kuolla työnsä ääreen? Ettei yksilö ole merkitsevä, vaan vain kokonaisuus merkitsee? Tämä on lempiaiheeni, mutta kysyn taas: kuinka monta sukupolvea pitää syntyä, ennen kuin kuuskytlukua aletaan kyseenalaistaa? 

Jos kahvi on hyvää, maassa on kaikki hyvin. Täkäläistä kahvia ei voi moittia, päin vastoin. Eikä voi moittia muffinejakaan. Tai muutakaan muonapuolta. Ei täällä ainakaan ravinnon puutteessa pääse heikentymään. Juurikin päinvastoin.


.