Olen tutustunut jokin aika sitten ihmiseen, jonka puheisiin ei usko juuri kukaan. Hän nimittäin valehtelee lähes sairauteen saakka. En pysty tekemään diagnoosia hänestä, enkä haluaisikaan, mutta minua kauhistuttaa se, että hän kuvittelee kaikkien nielevän hänen pajunköytensä.
Minulle tulee vaivautunut olo hänen seurassaan. Olen aika vähän ollut tekemisissä mieleltään järkkyneiden kanssa, ja yleensä he saavat minut vain rauhattomaksi ja neuvottomaksi. Niin käy tässäkin tapauksessa.
Jos asiaan liittyy vielä uskonnollinen ulottuvuus, tilanne on entistä hankalampi. Vähänkin terveemmälle voisi sanoa: "Höpön höpön. Lakkaa valehtelemasta! Uskotko itse nuo juttusi? Tee parannus ja opettele puhumaan totta." Tälle henkilölle en tohdi sanoa niin. Hänen pallonsa on liian hukassa. Mikä on saanut hänet höpöjuttujen puhujaksi, sitä en rupea arvailemaan. Sydämestä vääntää katsoa sitä kiemurtelemista, mutta auttaa en osaa.
Jokainen oppii puhumaan totta. On jännittävää hypätä valheesta totuuteen. Minäkin jouduin joskus historian hämärissä paikkailemaan toisen ihmisen tekoja keksityillä selityksillä. Kun pääsin hänen vaikutuspiiristään, päätin, että ikinä-ikinä en valehtele. Puhun aina totta. Se oli ihana, vapauttava päätös! Maailma alkoi näyttää aivan toisenlaiselta.
En tiedä, voinko sanoa tätä ihmistä ystäväkseni. Sanon silti näin: "Hei ystävä, kokeilepa viikko sellaista, että puhut vain totta. Älä liioittele äläkä lisäile juttuihin saarnaajanlisää (Huom. Henkilö ei ole saarnaaja). Moni huoli keventyy, ja monet asiat selkiytyvät, kun niitä ei ole kapaloitu hömpänpömppään."
.