Valon paluu

Kesällä nautin lehtipuiden viileästä varjosta. Varsinkin viime kesän helteillä. Sitten puut luopuivat lehdistään. Ankeaa, joku sanoi. Minusta ei. Näin jäi valolle tilaa tulla.

Minä pidän syksystä, sen kirpeistä ja kuulaista päivistä, jolloin valo taas virtaa vapaasti paljaiden puiden lomasta. Pidän myös tuulista, jotka riipivät loputkin lehdet puista ja antavat silmuille tilaa. Haluan muistaa, että ensi kesän lehdet ovat jo silmuina odottamassa.

Pidän myös talvesta, sinisestä hämärästä, jopa mustasta maasta, joka sekin odottaa. Se kätkee syliinsä tulevan kesän vihreyden, se sisältää lupauksen. Talvimyrskyissä muistan, että ihmisiä tässä vain ollaan ja ettei se mitään, että luonnonvoimat ovat vahvemmat. Ainahan ne ovat olleet. Kannattaa kuitenkin hakeutua suojaan, kunnes pahin on ohi.

Nyt alkaa taas valon paluu. Päivä pitenee, vaikka kukonaskelen verran mutta pitenee. Avaa valolle mielesi sisimmät komerot, päästä niistä synkät ajatukset häipymään myrskytuulen mukaan. Valo tuo tullessaan uusia, valoisia ajatuksia. Ne kantavat taas huomiseen.



.