Ei peräpukamat, vaikka niitäkin monilla on. Ei lyttyyn istuttu selkä, ei pahkuraiset hartiat eivätkä suohikohjut käsivarsissa. Ei viinakaan; ne ajat ovat olleet ja menneet. Ei toimittajilla ole nykyisin aikaa ryypätä ammatikseen, jos haluavat pitää työnsä. Tarkoitan tiedonjanoa, väistämätöntä tarvetta hahmottaa ympäristöä ja tapahtumia, että ymmärtää ajan menon.
Jos asiat eivät yhdisty toisiinsa, toimittaja on eksyksissä, niin kuin voitte ymmärtää. Jos en tiedä, miten Matti tai Maija liittyy rata-autoiluun tai sellonsoittoon, se on tarkistettava, että voin sijoittaa henkilön ihmiskartalle. Sitten sieluuni valahtaa rauha. Tai jos tapahtuma jää leijumaan ilmaan vailla mitään kontekstia, se ei irrota otettaan, ennen kuin asiatarkistus vapauttaa mielen kapasiteetin muihin tehtäviin.
Jotkut koodaavat asiat, henkilöt ja tapahtumat lokeroihin. Jotkut taas luottavat muistiinsa ja intuitioonsa: tämän muistan, jos se joskus on tarpeen. Olen ollut huomaavinani, että toimittajan muisti on kuin kärpäspaperi: kyllä se tieto siellä on, kunhan aikansa nyppii möykkyjä irti.
Tapani oli työnohjaajani ensimmäisessä toimittajan paikassani. Häneltä opin tämän: toimittaja on kiinnostunut kaikesta. Toimittaja ei kiinnitä huomiotaan vain mullistaviin tapahtumiin ja näkyviin henkilöihin vaan myös pienempiin, joiden vaikutukset voivat olla kovinkin merkitsevät. Myös sellaisia asioita on hyvä seurata, joista ei aluksi tiedä mitään. Niistä voi kiinnostua, tai ainakin saa tietoa, jota ei aiemmin tajunnut tarvitsevansa. Ja että kun löytää oman ammattiluonteensa, oppii valitsemaan omanlaisiaan tehtäviä. Ehkä profiloitumisen suhteen ollaan muutoksen edessä, en tiedä. Sen näemme aikanaan.
Mutta. Jos on kiinnostunut kaikesta, löytää aina vaihtoehtoja. Ei pysty hyytymään niille sijoilleen vaan näkee uusia teitä, jotka johtavat johonkin uuteen. Elämä on myös vivahteikkaampaa ja hauskempaa. Tiedonjano ei ole uteliaisuutta, pelkkää tiedon seulomista vain. Ihmiset ovat kyllä elämän suola, mutta heidän elämänsä spekulointi ei. Hyvä kun tämän omankin elämäni klaaraan.
.
