Yökahvit

Yön pimeydessä leviää kahvin tuoksu, hyvän ja vahvan kahvin, johon lorautetaan kermaakin. Oikeastaan aina pitäisi kuulua myös kahvikuppien kilinää, mutta muodikkaat pentikit eivät soi niin kuin ohuempi posliini. Se on sääli, sillä äänikin kuuluu kokonaisuuteen.

Eräs vanha tuttavani  saattoi soittaa jollekulle säädyttömän myöhään yöllä tai käsittämättömän varhain aamulla ja kutsua kotiinsa yökahveille. Kaikki eivät riemastuneet siitä, että heidät herätettiin kesken sikeimpien unien, eiväkä useimmat meistä voi säätää elämäänsä niin, että yön voi käyttää yllättäviin kahvikutsuihin. Aina tuttavaltani ei liiennyt ymmärtämystä, jos joku kieltäytyi tulemasta, vaan hän saattoi kantaa kaunaa asiasta pidempäänkin. Mutta ei yökahveissa sinänsä  mitään vikaa ole.  

Oikein ajoitetut yökahvit virkistävät, vaikka ne nauttisi yksin tai lähimpänsä seurassa. Jos murheet ja huolet painavat, voi hemmotella itseään tai läheistään aromikkaalla kahvilla, joka juodaan nautiskellen kauneimmista kupeista ja kerman kera. Ja kilistellään vaikka kuppia ihan muuten vain. Siitä kahvihetkestä saa rajata kaikki ikävät asiat pois ja vetää vähän henkeä erilaisten paineiden keskellä.

Juuri tähän tarkoitukseen hain juuri eilen kahvikaupasta erityisen hyvää kahvia, jonka sitten nautin sitä posliinikupistani, jossa on kaunein sointi.


.

Lefa

Likkakaverini rakastui suomenruotsalaiseen yli kolmekymmentä vuotta sitten. Hän oli lukenut sen pakollisen kouluruotsin maataloussanastoineen ja Anders Collinin nälkävuositeksteineen. Häntä ei ollut oikein koskettanut syvemmin tuo täysin tuntematon elämänpiiri. Koskaan hänelle ei selvinnyt, mikä se nuottakota mahtoi olla, se jonka toinen nimi oli talas. Talas? Just joo, se siitä kielestä. Muuta pysyvää varantoa ei jäänyt kuin jokunen oppikirjan loru.

Mutta sitten tuli Lefa. Lefalla oli kiikunkaakuntaidot suomesta koulupohjalta, juuri sen verran ettei ehtoja saanut. Femmalla mentiin, ja se riitti. Kaverini rakastui Lefaan ja Lefa häneen, ja siitä alkoi kielikylpy, monessakin mielessä.

Kaverini päätti puhua ruotsia, ja pakkokin se oli, jos aikoi pysyä Lefan ja sen kavereiden kyydissä - kirjaimellisesti siinä vanhassa Letukassa. Mutta mitäpä nainen ei tekisi rakkauden tähden! Neito puhkesi puhumaan ensin alkeisruotsia ja lisäsi siitä sanavarastoaan määrätietoisesti. Tuloksena oli pitkä liitto, jättekiva perhe ja suomenruotsalaiset lapset.

Nykyisin heidän kotikielensä on suomen sanoilla maustettu suomenruotsi. Lefa ei ole oppinut suomea juuri enempää kuin se vähä, mitä hän osasi nuorukaisena, mutta vaimonpuoli oppi miehensä kielen.

Joten? Mikä opetus tässä on? Ei mitään opetusta, onpahan vain kertomus Lefasta, Letukasta ja rakkaudesta.


.

Hymyilevä piispa

Ilo ja lämpö, joka uudesta piispastamme säteilee, on meille kirkkokansalle varsin hyvä juttu. En minä niitä entisiäkään moiti, mutta sittenkin. Jos uskomme johdatukseen, niin kuin uskomme, Jumala on antanut meille mielensä mukaisen piispan.

Sunnuntai alkoi maistua sunnuntaille, kun otin vastaan Herran siunauksen. Hymyilikö piispa meitä siunatessaan, vai näinkö väärin?  Luotan silmiini: hymyili, jopa useampaan otteeseen jo virkaan vihkimisen aikana.
Jotain uutta on nyt ilmassa. Tästä voi olla vain iloinen.

Siunausta Irja-piispalle tehtäväänsä!


.

Julmat sanat, ja lempeät

Julmuus on muodikasta.  Olen viime aikoina kuullut ihmisten sanovan toisilleen tarkoituksellisen julmia ja pahoja sanoja. Mikä tämä muoti oikein on? Ihmettelen, tuottaako julmuus ja osumatarkka häijyys sanojalleen nautintoa.
Mitä kaikkea julmat puheet paljastavatkaan sanojista itsestään! Eivätkö he välitä edes siitä, miten rumilta he näyttävät, kun iva vääristää heidän piirteensä? Kuinka tavattoman sälittävää.

Onko ihmisen ainutkertaisuus ja arvo huitaistu sivuun vanhanaikaisena? Vai onko nyt irrallaan lauma, jonka arvoja ovat vain röyhkeys ja itsekkyys? Palaamme varmaankin pleistoseeniseen kivikauteen, homo erectuksen kavereiksi, vähän kuin facebookissa. (Tämä kun on tällainen epätieteellinen esitys, niin minä vähän oikaisen. )

Sitten ovat nämä toiset, jotka sanovat kauniita sanoja ja puhuvat lempeästi. Heitä ei pysty palauttamaan kivikauteen. Ja kukapa haluaisikaan, hyvänen aika. 

Lempeydellä on pitkät juuret, jotka ulottuvat aikaan ennen maailman luomista. Lempeys on nimittäin Jumalan ominaisuus, tarkistin sen Raamatusta.  Lempeät heijastavat ihmistä suurempaa ominaisuutta, jota kukaan ei voi puristaa itsestään. Siksi se ei ole haarniska eikä pakkopaita, vaan se vaikuttaa korkeampien ajatusten mukaan ja saa aikaan hyvää.


.

Päivän poseeraus

.

Metsän äänet ja tuoksut ravitsevat mieltä, hierovat sielua, niin kuin sanotaan. Tarvoin upottavassa sammalessa pitkin ihanaa, tuoksuvaa metsää ja vedin sieraimiin sen aromeja. Joka henkäisyllä niskan jännitykset hellittivät ja maitohappopahkurat sulivat lihaksista. Tunsin sen selvästi.

Ei tarvinnut kuljeskella pitkään, kun jo kompastuin ensimmäisiin löydöksiin. Herkkutatti! Ja sen vieressä kymmenkunta pienempää naperoa. Jähmetyin paikoilleni, etten talloisi niitä jalkoihini, ja aloin irrotella niitä alustastaan. Alkukantainen riemu kohisi suonissani. Saalistin ravintoa talveksi. Hiukan huvittavaa, sillä ravintoa meillä on tässä ajassa yllin kyllin ja liikaakin, mutta mitäpä siitä. Herkkuja ei voi jättää sikseen.

Metsät ovat täynnä sieniä ja varsinkin tatteja. Käykää hakemassa omanne! Valmistakaa niistä jokunen sienpiirakka, -salaatti, -muhennos tai -mureke, säilökää niitä eri tavoin. Keittokirjoista löytyy uusia ohjeita, ja ravintoarvot voi halutessaan tarkistaa taulukoista. Minulle riittää maku ja tunnelma.

Kun talvella otan pakastimesta sienirasian, mieleeni tulvahtaa muistoja metsästä, karhun repimästä muurahaispesästä, puun oksalla piiskuttaneesta linnusta, sammalen peittämästä kivikosta, yllättäen löytyneestä lähteestä. Melkein kuulen metsän hiljaisuuden, lehtipuiden vienon kahinan ja suurien puiden juhlallisen huminan, kun tuuli osuu niihin. Ja kun sienipiirakan tuoksu alkaa leijailla uunista, sen ja muistojen ravitseva vakutus vahvistaa.


.

Parveke kukkii vielä

 Kuten sanottu, tuuhea siitä tuli ja runsaskukkainen. Ja siitä toisestakin tuli kaunis. Nyt ne vielä kukkivat kohtalaisesti, mutta syksyn kirpeät illat ja yöt saavat ne varistamaan nuppuja. Siirrän ruukut kohta sisälle.

Laventeli ei kukkinut tänä vuonna lainkaan, mutta tekee edelleen lisää oksia. Ja lemuaa. Yritän selvitä sen kanssa samoissa tiloissa kevääseen asti, sillä tekee mieli nähdä, jaksaako se sinnitellä toisenkin talven yli. Ja kukkiiko se sitten ensi kesänä. 

Krassi jäi jostain syystä kitukasvuiseksi, mutta kukat olivat normaalin kokoiset. Mustaviinimarjapensaasta tuli hyvää tuoksua ja muutama marjakin. Sen voisin kyllä istuttaa johonkin puutarhaan, jos jollekulle kelpaisi. En usko, että se kestää hengissä talven yli parvekkeella. Mutta tänä kesänä nautin sen aromista. Juuri sopiva sekoitus pienelle parvekkeelle: laventeli, mustaviinimarja ja krassi.


.