Julmat sanat, ja lempeät

Julmuus on muodikasta.  Olen viime aikoina kuullut ihmisten sanovan toisilleen tarkoituksellisen julmia ja pahoja sanoja. Mikä tämä muoti oikein on? Ihmettelen, tuottaako julmuus ja osumatarkka häijyys sanojalleen nautintoa.
Mitä kaikkea julmat puheet paljastavatkaan sanojista itsestään! Eivätkö he välitä edes siitä, miten rumilta he näyttävät, kun iva vääristää heidän piirteensä? Kuinka tavattoman sälittävää.

Onko ihmisen ainutkertaisuus ja arvo huitaistu sivuun vanhanaikaisena? Vai onko nyt irrallaan lauma, jonka arvoja ovat vain röyhkeys ja itsekkyys? Palaamme varmaankin pleistoseeniseen kivikauteen, homo erectuksen kavereiksi, vähän kuin facebookissa. (Tämä kun on tällainen epätieteellinen esitys, niin minä vähän oikaisen. )

Sitten ovat nämä toiset, jotka sanovat kauniita sanoja ja puhuvat lempeästi. Heitä ei pysty palauttamaan kivikauteen. Ja kukapa haluaisikaan, hyvänen aika. 

Lempeydellä on pitkät juuret, jotka ulottuvat aikaan ennen maailman luomista. Lempeys on nimittäin Jumalan ominaisuus, tarkistin sen Raamatusta.  Lempeät heijastavat ihmistä suurempaa ominaisuutta, jota kukaan ei voi puristaa itsestään. Siksi se ei ole haarniska eikä pakkopaita, vaan se vaikuttaa korkeampien ajatusten mukaan ja saa aikaan hyvää.


.