Lefa

Likkakaverini rakastui suomenruotsalaiseen yli kolmekymmentä vuotta sitten. Hän oli lukenut sen pakollisen kouluruotsin maataloussanastoineen ja Anders Collinin nälkävuositeksteineen. Häntä ei ollut oikein koskettanut syvemmin tuo täysin tuntematon elämänpiiri. Koskaan hänelle ei selvinnyt, mikä se nuottakota mahtoi olla, se jonka toinen nimi oli talas. Talas? Just joo, se siitä kielestä. Muuta pysyvää varantoa ei jäänyt kuin jokunen oppikirjan loru.

Mutta sitten tuli Lefa. Lefalla oli kiikunkaakuntaidot suomesta koulupohjalta, juuri sen verran ettei ehtoja saanut. Femmalla mentiin, ja se riitti. Kaverini rakastui Lefaan ja Lefa häneen, ja siitä alkoi kielikylpy, monessakin mielessä.

Kaverini päätti puhua ruotsia, ja pakkokin se oli, jos aikoi pysyä Lefan ja sen kavereiden kyydissä - kirjaimellisesti siinä vanhassa Letukassa. Mutta mitäpä nainen ei tekisi rakkauden tähden! Neito puhkesi puhumaan ensin alkeisruotsia ja lisäsi siitä sanavarastoaan määrätietoisesti. Tuloksena oli pitkä liitto, jättekiva perhe ja suomenruotsalaiset lapset.

Nykyisin heidän kotikielensä on suomen sanoilla maustettu suomenruotsi. Lefa ei ole oppinut suomea juuri enempää kuin se vähä, mitä hän osasi nuorukaisena, mutta vaimonpuoli oppi miehensä kielen.

Joten? Mikä opetus tässä on? Ei mitään opetusta, onpahan vain kertomus Lefasta, Letukasta ja rakkaudesta.


.