Ei tarvinnut kuljeskella pitkään, kun jo kompastuin ensimmäisiin löydöksiin. Herkkutatti! Ja sen vieressä kymmenkunta pienempää naperoa. Jähmetyin paikoilleni, etten talloisi niitä jalkoihini, ja aloin irrotella niitä alustastaan. Alkukantainen riemu kohisi suonissani. Saalistin ravintoa talveksi. Hiukan huvittavaa, sillä ravintoa meillä on tässä ajassa yllin kyllin ja liikaakin, mutta mitäpä siitä. Herkkuja ei voi jättää sikseen.
Metsät ovat täynnä sieniä ja varsinkin tatteja. Käykää hakemassa omanne! Valmistakaa niistä jokunen sienpiirakka, -salaatti, -muhennos tai -mureke, säilökää niitä eri tavoin. Keittokirjoista löytyy uusia ohjeita, ja ravintoarvot voi halutessaan tarkistaa taulukoista. Minulle riittää maku ja tunnelma.
Kun talvella otan pakastimesta sienirasian, mieleeni tulvahtaa muistoja metsästä, karhun repimästä muurahaispesästä, puun oksalla piiskuttaneesta linnusta, sammalen peittämästä kivikosta, yllättäen löytyneestä lähteestä. Melkein kuulen metsän hiljaisuuden, lehtipuiden vienon kahinan ja suurien puiden juhlallisen huminan, kun tuuli osuu niihin. Ja kun sienipiirakan tuoksu alkaa leijailla uunista, sen ja muistojen ravitseva vakutus vahvistaa.
.
