Venus ja minä

Venus nousee aamutaivaalle aamuyöstä. Minäkin nousen. En taivaalle, mutta nousen. Kertaakaan en ole vielä huokaissut, että kunpa ei tarvitsisi. Saturnus on valvonut kanssani puoliyön aikaan; nyt on toinen aika ja toinen planeetta. :-)

Joku valittaa tätä sydäntalven pimeyttä. Minä en. Minusta on upeaa, että tähdet näkyvät nyt kirkkaina, melkein valaisevat. Kun ajan pitkin pimeää tietä ja Venus saattelee koko matkan kirkkaana sädehtien, en voisi kuvitella parempaa saattajaa.

Vuoden pimeintä viikkoa valaisee kirkas kointähti, Kristuksen vertauskuva.* Ei ollenkaan huonoa seuraa.


*Niin siis Luciferia on tähän soppaan turha sotkea, olen ottanut asiasta selvää. Ihan oikeilta kirjanoppineilta. ;-)

.

Kaukainen rakkaus

Livautan levyn soittimeen ja suljen silmät. En pystynyt konsertissakaan istumaan silmät auki, en pystynyt ottamaan vastaan enää visuaalisia virikkeitä. Tämä on se konsertti.

Koen taas sen saman sisintä ruokkivan musiikin virtaavan ylitseni, lävitseni. Vastaavan kysymyksiin, joiten en edes osannut kysyä, avaavan uusia maailmoita.

Olin siinä konsertissa, jossa tämä äänitettiin. Kun tulin ulos sieltä, kyselin vain mielessäni, tarvitsenko enää koskaan mitään muuta sävellystä, muuta konserttia, mitään muuta. Nyt kokemus uusiutuu lähes yhtä kokonaisena.

Kuinka vajavaisia sanat ovatkaan. On pakko myöntää tämä, vaikka sanat ovatkin kiehtovia ja vaikka myös niillä voi koskettaa ihmisen sisintä. Sanat ovat työni ja virkistykseni, mutta silti ne ne eivät yllä tähän.

Kuuntelen ja uudistun.

Kysymys ei ole siis kenestäkään "hänestä", vaan Kaija Saariahon sävellyksestä Kaukainen rakkaus. :-D
.
.
.

Ihana maa

Vapaa, ihana Suomi, vaikka tuuli tuo vettä vaakasuoraan ja sateenvarjot kääntyvät nurin.
Vapaa, ihana Suomi, jo 90 vuotta.

Ekumeeninen jumalanpalvelus Helsingin tuomiokirkossa oli juhlallinen niin kuin pitikin. Siihen osallistuminen oli minun itsenäisyyspäiväjuhlani. Sen jälkeen tapasin vanhan ystäväni ja hän keitti minulle kirkkokahvit. Ehdin vielä kotiin sytyttämään kynttilät ikkunoille.

Juhlan kunniaksi olin ostanut pienen palan ranskalaista valkohomejuustoa. Nautin sen (ranskalaisen) konjakin kera. Mitä? No, minulla on omituiset makuhermot, se kuuluu pakettiin. :-D Ja tietenkin katsoin presidentin vieraat, ihanat puvut ja kauniit, huolitellut ihmiset. Samalla nautin hyvää kahvia ja amerikkalaisia pastilleja.

Ja se on mainittava, että sain kirkkoon autokyydin ja oikein varusmieskuljettajan *wirn* kun poikani oli ollut aamulla kunniavartiossa ja tuli niissä varustuksissa kuskiksi. On se kuulkaa hyvä poika. Tuskin olisin taksia saanutkaan, epäilen etten olisi.

En olisi kaivannut sambakulkueita enkä kansanpippaloita kauppatorilla. Meikäläinen suomalainen naisihminen viettää riehaa just näin. :-D

Kaiken pohjalastina on kuitenkin syvä kiitollisuus itsenäisestä kotimaasta. Siunaan mielessäni niitä, jotka ovat tämän vapauden meille ansainneet, samoin kuin niitä, jotka tekevät työtä maamme hyväksi, hoitavat yhteisiä asioitamme.

Tämä on hyvä maa, sopiva meille suomalaisille.
.
.
.

Mikä on tärkeää

Läheinen omainen oli muutaman sekunnin päässä varmasta kuolemasta. Kuin ihmeen kaupalla hän selviytyi, ehti väistää, sai vielä aikaa.

Kuinka haavoittumattomia me uskomme olevamme, kuinka suojassa. Uusi tekniikka, turvalaitteet ja autojen törmäystyynyt luovat illuusion koskemattomuudesta, lähes kuolemattomuudesta. Kunnes.

Viime vuonna tähän aikaan tämän omaiseni ystävä, nuori äiti, kuoli moottoritiellä ilman omaa syytään. Olimme lohduttomia hänen vuokseen. Nyt oli vähällä, ettemme olisi olleet taas. Sitäkin lohduttomampia. Mutta Jumala varjeli. Vielä ei ollut aika.

En ole koskaan ollut omaisuuskeskeinen enkä tavoitellut rikastumista. En mainettakaan enkä valtaa. Ja taas ajattelen, että nuo kaikki ovat aika tyhjänpäiviäisiä asioita, muuttuvia, häviäviä, kaikki omanlaisensa inflaation syötävissä.

Ihmiset ovat tärkeitä. Ja rakkaus on, ja lempeys, ja ystävälliset sanat ja teot. Hellyys on, ja kiintymys ja yhteenkuuluvuus.

Taas saimme tämän päivän. Kuinka toivommekaan, että saamme huomisenkin ja ensi viikon ja vielä enemmän. Lahjaksi, sillä kukaan ei voi lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa.
.
.
.

Madonna ja minä

Ajan pitkin Kehä kolmosta, lähestyn Ikean risteystä. On jotenkin epätodellinen olo. Olen aloittamassa uutta vaihetta elämässäni, olen kuin oviaukossa, juuri astumassa sisään. Tai ulos!

Selailen huolimattomasti radioasemia. Ei puhetta nyt. Ei klassista keskeltä sävellystä. Ei tuota eikä tuotakaan.

Sitten tulvahtaa melodia kuin tilattuna, sanatkin.

All by myself
I dont need anyone at all
I know I'll survive
I know I'll stay alive,
I'll stand on my own
I wont need anyone this time
It will be mine
No one can take it from me
You'll see

Mykistävää. Joskus tuntuu, että näidenkin suhteen käy jokin johdatus. Tällä kertaa ainakin.

"I know I’ll survive, I know I’ll stay alive… It will be mine, no one can take it from me. "

Hmmm...

You’ll see. :-)

.

Vahvistakaa minua rypälekakuilla

Rusinahan on rypäle, vaikka ruttuinen, eikö? Jos rusinoita leivotaan kakkuun, saadaan rusinakakkua. Siis pidemmän kaavan mukaan johdettuna rypälekakkua, suomalaisena versiona.

No niin. Siitä pääsinkin itse asiaan. Kun ajaa autolla pidempää matkaa, ja varsinkin jos on pimeää, tie on mutkainen, kapea ja täynnä unkarilaisia rekkoja, pitää saada vahvistusta verensokerilleen ja tietenkin sielulleen. Aina ei jaksa mässätä suklaata, hedelmäaakkosia tai ranskalaisia pastilleja. Niihin kyllästyy. Suffeleihinkin, vaikka en olisi sitä uskonut.

Jos kauppareissulla sattuu muistamaan, kannattaa varata kotiin rusinakakun ainekset. Senhän pyöräyttää aivan käden käänteessä, kirjaimellisesti. Kun sitten tien päällä alkavat silmät lupsahdella, voi kaivaa rusinarypälekakun kassistaan ja vahvistua. Tiedän mistä puhun.

Muillakin kakuilla saattaa olla sama vaikutus verensokeriin, mutta jos on mielessä pyhät matkat, rusinarypälekakku on korvaamaton eväs. Nämä minun ajomatkani ovat lähestulkoon pyhiä. Ainakin niissä on ihmeen maku. :-) Ja rypäleiden.

Tiluliistä kerron sitten toisella kertaa. :-D
.
.
.

Plokkausta

Plokkaanpa muutaman tapahtuman tältä keväältä. Nämä kirjataan muistettavain tapahtumain kirjaan.

Suomen Pipliaseuran vuosikokous ja raamattutapahtuma Ylivieskassa. Vanhojen herätysten juuret risteilivät allamme, solmiutuivat toistensa lomaan, kannattivat meitä. Jumalan Sana kaiken juhlinnan aiheena ja syystäkin. Ajoin matkan edestakaisin ja palasin kotiin sydänjuuriani myöten virkistyneenä.

Rovastin läksiäiset. Laumoittain työtovereita, ystäviä ja kyläläisiä oli pakkautunut pidetyn ja arvostetun rovastin läksiäisiin. Hänet annettiin toiselle seurakunnalle rakastettavaksi. Sen seurakunnan kannattaisi hoitaa tämä tehtävänsä hyvin, koska siihen kätkeytyy siunaus.


Kirkkopäivät. Pääsin Kirkkopäiville vanhaan opiskelukaupunkiini. Kuinka kaunis Turku olikaan! Kävelin, ajelin ja istuskelin. Muistelin. Nautin ohjelmaan sisältyneistä säkenöivistä keskusteluista, joista esimerkkinä olkoon piispa Huovisen ja emer. professori Eskolan keskustelu. Toivottavasti saamme sen uusintana pikapuolin. :-)

Vaikuttava Agricola-messu Tuomiokirkossa juhlisti helluntain. Sukupolvien ketju kristittyjä lausui kanssamme uskontunnustuksen, voittaneiden pyhien joukko riemuitsi kanssamme, kun ehtoollisessa vastaanotimme elämän.

Löysin paloja itsestäni mm. Kaj Chydeniuksen konsertista. Hei, minähän olen täällä! Ja Tuomiokirkossa (aivan, isolla alkukirjaimella!) kävelin opastamani reitin, ja joitakin katkelmia opastustekstistäni palautui mieleeni - uskomatonta, kymmenien vuosien jälkeen! Muistelin Martti-piispaa, joka oli päätänsä pitempi muuta kansaa, ja sitä, kuinka käteni tärisi, kun arkkipiispa saneli sunnuntain virret puhelimessa. :-)

Blogganpa tällä kertaa näin. ;-)
.
.
.

Siitepölyn aikaan hurmaavaan

On tämä elämä yhtä operettia. Tai useampaakin.
Se ei näytä vielä riittävän, että silmät ovat punaiset kuin särjellä, ääni on kuin Jaakopin ääni ja korvat ovat tukossa, niin että välillä kuulee, välillä ei. Jepjep, vielä on mainitsematta nenä.

Näin se menee:
Aamulla herätessäni kaiken muun oireiston lisäksi tunnustelen: mikä minulla on naamassa, tuossa ihan keskellä, poskien välissä? Parkaisten haparoin peilin luo valmistautuneena pahimpaan. Ou jeah, siinähän se on, kolminkertaiseksi turvonneena, keskellä naamaa, poskien välissä: nenä! Sanomattakin on selvää, että parin tunnin päästä on tapaaminen, neuvottelu, ihmisten ilmoilla. Näin se menee, aina.

Arvaatte varmaan, ettei kukaan ole kuullutkaan mokomasta oireesta, ettei sitä voi millään tavalla hoitaa - miten voisikaan? - ja että kärsä turpoaa vielä entisestään. Ihanaa, Leijonat, ihanaa. Puolitoista tuntia tapaamiseen.

Allergialääkkeitä on, joten niitä ja lasillinen vettä - ja sitten odottamaan. Kolvi ei turpoa enää enempää, ehkä tilanne on vielä pelastettavissa. "Ooh, happea", mutisen ja avaan oven ja menen parvekkeelle. Voi voi. Te jo arvasittekin tämän.
Vastaani tulvii siitepölykyllästeinen ilma ja kaksi hirveän isoa kimalaista. En minä kimalaisia pelkää, mutta atsii! näitä pienhiukkasia...

Tunti tapaamiseen. On vain uskonvaraisesti valmistauduttava ja lähdettävä liikkeelle. Ulkomuotoni on kuin merirosvolla, kärsä vielä kaksinkertainen luonnolliseen kokoonsa nähden. Hip hurraa, kauneus on katsojan silmässä.

Puoli tuntia tapaamiseen. Pysäköin auton, kävelen muutaman metrin ja pääsen sisälle raikkaaseen, ilmastoituun eteisaulaan. Kuulen, että tapaamani henkilö vähän myöhästyy ja istun odottamaan. Jokainen minuutti on kuin lahja turvotuksen vaivaamalle kuonolleni.
Pian minut ohjataan sisään. Pöydän takaa nousee möreällä äänellä kähisevä ihmisparka, jonka silmät ovat kai punaiset, mikäli niistä mitään erottaa, kun ne ovat lähes muurautuneet umpeen.

Aloitamme keskustelun vertailemalla allergialääkkeitä ja niiden tehottomuutta. Yhteinen vihollinen yhdistää! Puhumme kyllä ns. asiaakin, ja tunnin kuluttua minun nenäni on lähes normaalin kokoinen ja tuon toisen silmätkin alkavat jo erottua turvonneiden luomien raoista.

Kyllä kevät kaunista aikaa on, on se. Mutta jos saisi vielä sadekuuron kerran tunnissa, näkisi sen kauneuden paremmin. :-)
.
.
.

Aurinkomme ylösnousi

Vielä on pääsiäistä jäljellä!

Vielä tämäkin päivä juhlitaan sitä, että Kristus nousi kuolleista. Hän voitti kuoleman ja lahjoitti meille elämän. Taivaan portti on avattu meille, eikä sitä voi kukaan enää sulkea. Saamme puhutella Taivaallista Majesteettia niin kuin isää, koska hän on nyt meidän isämme, Kristuksen Jeesuksen sovitustyön takia.
Ja sitä voisikin sitten pohtia loppuikänsä, mitä kaikkea se sisältää. Tai oikeammin: sitä saa ja kannattaa tutkia loppuikänsä :-D Siitä löytyy juhlan aihetta joka päivälle.

Pitkänäperjantaina aamupäivällä ajoin puutarhalle ostamaan onnittelukukkia. Oli sisareni syntymäpäivä, ja sinne en halunnut viedä "eilisiä" kukkia. Samalla kuitenkin olin vähän pahoillani siitä, että oli matkalla ostoksille sinä päivänä, jolloin muistellaan Herran kärsimystä ja kuolemaa. Syntymäpäiväjuhlat ovat eri asia, mutta kauppareissut...

Äkkiä siinä ajaessani minulle valkeni jotakin, aivan kuin se olisi juuri sillä hetkellä keksitty: mieletöntä, saan olla täytetyn työn varassa! Jeesus täytti lain vaatimukset minun puolestani, olen vapaa! Sitä se armo on tänä päivänä, tajusin. En olisi voinut käsittää sitä niin havainnollisesti, jos en olisi ollut juuri siinä Tuusulantiellä talla pohjassa paahtamassa kohti puutarhaa. Ylistys, ylistys, ylistys, ajattelin ja taisin sanoakin. ;-)

Vielä tänäänkin vietän juhlaa, ennen kaikkea sisimmässäni. Työt olen tietysti korjannut pois jo kiirastorstaina, mutta vielä tänäänkin annan lahjaksi saamani vapauden vallata tilaa mielessäni. Armo on annettu voimakseni. Ilokseni ja voimakseni, että jaksaisin.
.
.
.

Oscareita

Jos koko yön valvoo, seuraavana päivänä väsyttää. Ja jos ei omista toimivaa nauhoituslaitetta, niin valvottavahan se on. Minä en juuri nyt omista, joten valvoin. Oscar-gaalasta en nimittäin luovu, mikäli se minusta riippuu.

Ihan ensimmäiseksi pitää hehkuttaa suomalaisen gaalastudion puolesta. Poissa olivat edellisvuosien kikattavat teinit, jotka laukoivat älyttömyyksiä. Halle! Nyt paikalla oli elokuva-alan asiantuntijoita, joiden keskustelua ja spekulointia taukojen aikana kuunteli kiinnostuneena. Meillä keskustellaan elokuvasta niin harvoin, että yhden yön unet antaa siitä ilosta mielellään. Lisäksi on kiitettävä vielä juontajaa, joka hoiti oman osuutensa miellyttävästi ja tempomatta. Nautittavaa!

Joku tuomitsi Oscar-gaalan kalliina ja olisi suonut, että siihen "tuhlatut" rahat olisi annettu köyhille. Höpön höpön. On täysin toisarvoista, mitä gaalailta maksoi USA:ssa - tai Nelosen studiossa, herttimaleijaa! - eipä mitata rahassa sellaista, mikä on sisällöltään jotain muuta kuin pottua ja suolamuikkua. Järjestetty oli, ja kiitos, katsoin enemmän kuin mielelläni. Yksi maailman parhaita viihdeohjelmia, aivan kirkkaasti.
Lisäksi on aivan oikein, että näitä koko persoonallaan työtä tekeviä ihmisiä välillä juhlitaan ja palkitaan. - Ja samalla myös alaa, joka työllistää leegion ihmisiä.

Kieltämättä tuntui mukavalta, kun sellaiset elokuvat tai näyttelijät tulivat palkituiksi, joista itsekin pitää ja joiden työtä arvostaa. Se tietenkin on kyllä väärin, ettei Jack Nicholson voi saada Oscaria aina kun on ehdolla, mutta siihen on tyydyttävä. :-) Toivottavasti hänen nykyinen habituksensa ei tarkoita sitä mitä pelkään.

Jotkin asiat ilahduttivat erityisesti. Esimerkiksi elämäntyöstään kunnia-Oscarilla palkitun Ennio Morriconen italiaksi pitämä kiitospuhe, jonka Clint Eastwood käänsi pääkohdiltaan. Ja naisväen puvuista on pakko sanoa se, mitä ennenkin: kyllä rahalla saa, tai sitten rahallakaan ei saa. *wirn*

Nyt hyvin valvotun yön jälkeen on varottava tekemästä mitään kovin kauaskantoisia ratkaisuja. Nyt ei välttämättä ole parhaassa terässä sellaiseen. Eikä kannata lähteä liikenteeseen toikkaroimaan. Mutta kahvin voimalla elämä taas palaa uomiinsa. Ja ehkä jo huomenna jaksaa lähteä elokuviin katsomaan jonkin kiinnostavan teoksen, joka vielä on näkemättä.
.
.
.

Bingo!

Minäpä pelasin bingoa eilen, elämäni ensimmäisen kerran! \o/ Olin näet oikein mukavilla kutsuilla, joissa meille tarjottiin herkullista ruokaa, sakeasti hyvää seuraa ja myös hauskaa ohjelmaa.
Bingossa rastitettiin lappusesta juhlan järjestäneen yrityksen tuotteita. Sain 4 kertaa rivin täyteen, mutta aina joku ehti huutaa kovemmalla äänellä kuin minä. *wirn* Oli se hassua. Voittajat saivat kahvipaketteja.

Yksi kaverini suivaantui, kun Jukka Virtanen voitti koko ajan. "Vaadin uusintaa!" tämä ihminen puhisi ja olisi halunnut mennä uudelle kierrokselle koettamaan onneaan. Minä pelottelin, että kyllä Virtanen tulee sinnekin, jolloin kaverini lannistuneena luopui haaveistaan. Sen sijaan kävimme santsaamassa ruokaa ja juomaa. Lohdutukseksi. Oli se hullunkurista.

Vähän sääli, ettei se ollut kinkkubingo. Olisi ollut valtavan viihteellistä katsella, kun voittajat olisivat raahanneet niitä kinkkuja mukanaan, parhaimmat pelurit kolmeakin. Kahvipaketit näkyivät kulkevan mukana kevyesti. Liiankin kevyesti näin tappiolle jääneen näkökulmasta katsottuna. ;-)
.
.
.

Hiljainen kiitos

Olen viime päivinä joutunut korjaamaan toisen tekemiä virheitä, vääriä korjauksia oikeisiin teksteihin. Uskotteko, ettei se ole lempipuuhaani?

On se merkillistä, miten jostain puun takaa aina vain putkahtaa niitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mitä tekevät, mutta tekevät sen kaiken riemurinnoin - ja päin pyttyä. On pakko uskoa, että kaikilla eivät hälytyskellot soi, eivät oikeaan aikaan eivätkä kai ollenkaan.

Olen muistellut kaikkia heitä (Erkki, Eeva, Tapani, Paula, Vappu, Terttu, Räppärin väki, näin ensi hätään mainittuina) jotka opastivat minut toimittajan ja suomentajan työhön ja joiden kanssa olen saanut hioa taitojani. Olen ollut etuoikeutettu, nyt sen taas huomaan. Kaikenkarvaista taidottomuutta, vaistottomuutta ja täydellistä kädettömyyttä en ainakaan voi potea, se olisi kyllä paljastunut tehdessäni työtä heidän kanssaan.

Lähetän hiljaisen, lämpimän kiitoksen teille, niin ajan rajan toiselle puolelle kuin tällekin. Kyllä se jollakin tavoin teidät tavoittaa. Teidän ansiotanne on, että tiedän mitä osaan ja uskallan olla siitä iloinen. Ja nyt se tieto tulikin tarpeeseen. :-)



PS. Valistunut lukija ilmoitti minulle, että Geisha-suklaan kääreestä on jo aikoja sitten poistettu geishan kuva. Huomaattekos nyt, miten karkkilakkoni pitää? En ole nähnytkään suklaalevyjä tai -patukoita pitkiin aikoihin. *wirn*

Paras siis minun vain pysytellä tässä WASP-ympäristössä. Muu maailma kulkee kulkuaan, omia teitään.
.
.
.

Mustin murkina

Niin se sitten loppui rasismi Suomesta. \o/ Fazerin lakuun saadaan piakkoin joku arjalainen naama koristeeksi. Kyllä vanhat natsit nyt myhäilevät helvetissä. Eivät heidän ponnistelunsa ihan hukkaan menneet.

Kas kun tämä hullutuksen perustana on juuri vanha natsiasenne: toiset ovat rumia, toiset kauniita, joten meidän kauniiden on holhottava noita toisia. Ehkä pian myös poistettava heidät maisemaa pilaamasta?

Olen kyllä todella ihmeissäni. Eikö tämä juuri ole rasismia? Kuvitellaanko, että paksuhuulinen, tummaihoinen, käkkärätukkainen ihminen häpeää piirteitään? Että hän joka aamu katsoo peiliin ja toivoo, että siellä viimeinkin näkyisi kalkinvalkoinen, kapea naama, jossa sinisiä silmiä reunustavat vaaleat ripset ja jota kehystää piikkisuora pellavatukka?
Eikö ole käynyt mielessä, että hän voisi olla ylpeä ulkonäöstään? Että *piip*poika saattaisi katsoa peiliin ja ajatella, että olenpa minä sentään aika komea jätkä?

Mutta kuten sanottu, nythän kaikki muuttuu. Geisha-suklaa on seuraava muutoskohde, sitten suojatiet muutetaan kokovalkoisiksi ja lopuksi poistetaan markkinoilta Mustin murkina.
Leipää myydään edelleen, sillä leipähän se miehen tiellä pitää.
.
.
.

Lievä talvi

Talvi kai se tämä on. Ainakin allakan mukaan. Tammikuu reippaasti puolessa ja Nuutti vei jo joulunkin. On se uskottava, korjattava koristeet pois ja asetuttava aloilleen, niin että kevät voi taas herättää talviunesta. Vähän vain työlästä toteuttaa, kun luonnossa on jo selvät kevään merkit.

Suomalainen nettikarhukin, josta seuraan, on nukkunut levottomasti. Se on pöyhinyt pahnojaan, pyörinyt ja myllännyt. Viimeksi tapasin sen pureskelemasta takajalkaansa. Karhulla on karhun tavat, huomaan. Nyt vain jännätään, onko se jo synnyttänyt jo poikasia vai ei.

Kyllä luontokappaleet muuten pääsevät helpolla poikasten putkauttamisesta! Karhukin synnyttää nukkuessaan. Kun se keväällä herää, se voi lähettää heti mukulat pihalle leikkimään. Kunhan tulevat ajoissa syömään, ja ainahan ne tulevat. :-)

Tässä on nyt kiireesti hakeuduttava talvihorrokseen, että vielä ehtii. Ehkä matkatoimistot jo järjestävät horrosmatkoja Huippuvuorille, kun kotimainen talvi näyttää kutistuvan olemattomiin. Minua saattaisi kiinnostaa. Ajatelkaa nyt: sininen hämärä, kirpakka pakkasilma, hiljaista, rauhallista. Ei roskapostia, ei kenttää kännykässä, ei huonoja uutisia eikä hyviäkään. Hmm... paratiisimaista.

Jos karhuja aletaan horrostuttaa jossain kaamoksen rajan takana, minä otan pestin niiden unipaimeneksi. Niiden kuorsaamista kuunnellessa istun hiljaa hämärässä, katson ulos ikkunasta ja annan ajatusten kulkea kulkuaan.
.
.
.