Kiirettä pitää, niin kuin varmaan joka toisella meistä. Äkkiä postiin, kauppaan, kotiin! Työ on erittäinkin vaiheessaan, mutta jotkut asiat on pakko hoitaa. Jätän koneen auki, radion laulamaan ja keittiön ikkunan raolleen, että sipunlinhajut haihtuisivat.
Pusken vasten tuulta ja toivon koko sydämestäni, etten kaatuisi ja murtaisi luita. Perustarpeet ihmisen elämään ovat kassissa: kahvia, jauhelihaa, maitoa, leipää ja uusi tiskiharja. Ripeästi - niin ripeästi kuin liukkaalla vain pääsee!
Kotiovella sitten jysähtää: avain jäi sisään! Soitan ovikelloa - miksi? Minähän siellä asun, avaimeton! Järjetöntä. Raotan postiluukkua, ja viima ulahtaa luukusta ulos. Keittiön ikkuna ei siis ole enää raollaan vaan ammollaan. Radion ääni kuuluu heikosti. Matti ja Teppoko ne siellä?
Onneksi huoltomies päivystää, onneksi naapurit ovat kotona ja saan soitetuksi sieltä oven avaajan. Aikanaan pääsen sisään, suljen keittiön ikkunan (hrr... onpa raikasta) ja vaimennan radion rallatuksen. Kotona! Ihanaa!
Huomaan tässä jotain vertauskuvallista. Omat eväät kassissa, mutta portilla jysähtää: tästä ei mennä! En halua jäädä taivaan portin ulkopuolelle jyrsimään eloleipää.
Tästä täytyy puhua papin kanssa.
.
.
.
Suurlähetystön sijainnin päättely voi olla vaikeaa
2 päivää sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti